Improvisaatioteatterin häpeää parantava voima

Jo pelkkä improvisaatioteatterin katsominen voi parhaimmillaan vapauttaa häpeästä, saatika sitten sen harrastaminen! 

Miten näin on? Mistä häpeä syntyy, ja miten impro voi auttaa siihen?

Häpeä on tunne, joka liittyy minäkuvaan ja kokemukseen omasta arvosta ihmisenä. Se syntyy vertailusta muihin ihmisiin, tai kun ei koe tulevansa nähdyksi sellaisena kuin haluaisi. Toisin kuin hyödyllinen syyllisyyden tunne, joka huomaa virheet omassa toiminnassa ja haluaa oppia niistä, häpeän ydinviesti on

En ole tarpeeksi hyvä.

Minussa on jotain vialla.

Jos muut näkevät todellisen minäni, he hylkäävät minut.

Häpeä on sosiaalinen tunne, eli se opitaan osana kasvatusta sosiaalisten sääntöjen avulla. Se on kehittynyt pitämään yksilön ryhmän hyväksymänä, koska hylätyksi tuleminen merkitsee hengenvaarallista yksinjäämistä.

Häpeä syntyy, kun ihmistä ei hyväksytä sellaisena kuin hän on. Lapsi muodostaa minäkuvansa sen perusteella, miten häntä kohdellaan. Jos hän kohtaa toistuvasti mitätöintiä "älä liioittele, älä tunne tai ajattele noin", häpäisyä "älä ole niin hankala tai herkkä", ehdollista rakkautta "tykkään sinusta vain jos olet kiltti tai menestyt tai et ole vaivaksi" tai laiminlyöntiä, kuten jättämistä yksin tunteidensa kanssa, hän voi kokea, ettei ole turvassa omana itsenään, ja tekee loogisen johtopäätöksen

Jos minua ei kohdata, minussa täytyy olla jotain vikaa.

Silloin saattaa muodostua selviytymiskeinoja kuten ylimiellyttäminen, välttely, peittely, hyökkääminen tai perfektionismi. Myös ympäristöstä tulevat paineet näyttää hyvältä, suorittaa tehokkaasti, menestyä ja pärjätä yksin ruokkivat häpeää. Mukautuva minuus voi auttaa sopeutumaan ympäristön vaatimuksiin, mutta ainoastaan aito minuus voi tuntea olevansa todellinen ja leikkisällä tavalla luova. Kun häpeä jatkuu pitkään, se voi yleistyä ja voi muodostua häpeään sidottu minäkuva. Silloin häpeä ei ole enää pelkkä ohimenevä tunne, vaan siitä tulee identiteetin osa, sisäinen ääni joka jatkuvasti arvostelee itseä ja automaattinen tapa tulkita maailmaa uhkakuvien kautta.

Minä olen hävettävä.

Kun näin tapahtuu (ja näin tapahtuu usein suomalaisessa kulttuurissa), tarvitaan apuja. Parasta ovat korjaavat kokemukset turvallisissa ja luotettavissa ihmissuhteissa, joissa saa vapaasti olla oma aito itsensä ilman arvostelluksi tulemista. Toki virheistä edelleen oppien, mutta leimautumatta niiden takia ihmisenä kokonaan huonoksi.

Improvisaatioteatteri on yllättävän voimakas vastalääke häpeälle.

Se vaikuttaa juuri niihin psykologisiin kohtiin, joissa häpeä elää: näkyväksi tulemisen ja virheiden pelkoon sekä kokemukseen siitä, että olisi vääränlainen, riittämätön tai arvoton.

Impron perussääntöjä ovat läsnäoleva kuunteleminen, eteenpäin vievä hyväksyminen ja hetkeen heittäytyminen. Keskeneräisyys, tunteiden ilmaiseminen ja kaikenlainen omaperäisyys ovat vahvuuksia. Kun ihminen kokee, että hänen ehdotuksensa, ajatuksensa, kehonsa ja äänensä otetaan vastaan ilman tuomitsemista, alkaa häpeän ydinhaava parantua. Yksi sääntö on myös saada kaveri näyttämään aina hyvältä, eli älä koskaan jätä toista yksin pulaan.

Minut hyväksytään sellaisena kuin olen.

Ilman käsikirjoitusta tyhjän päälle heittäytyessä mokia ja noloja hetkiä tulee varmasti. Ne nähdään lahjoina, niitä jopa korostetaan, ja ne voivat olla hauskimpia hetkiä tai tuoda tarinaan uuden juonenkäänteen. Impro on suoraa altistusterapiaa virheille, mutta lempeässä ja leikillisessä muodossa.

Voin mokata ja silti minulle ei tapahdu mitään pahaa, vaan saan siitä jopa aplodit!

Myös katsoessa improesitystä näkee paljon haparointia, sekoilua ja epäonnistumisia, ja myös kuinka näyttelijät jatkavat elämistä ja hengittämistä niistä huolimatta, tai jopa niistä nauttien ja niiden päälle uutta rakentaen. Mokat tekevät hahmosta inhimillisen, samaistuttavan, rakastettavan ja hauskan. Käsikirjoittamattomassa teatterissa on aina läsnä vaaran ja jännityksen tuntu. Siinä ei säästy nauruilta, eikä joskus itkuiltakaan. Mikä olisi vapauttavampaa kuin emotionaalisten jännitteiden purkautuminen kehossa asti kun kokee tai näkee näyttelijän kantavan itsensä todella kiperien hetkien läpi.

Jos nuo voivat mokata, niin ehkä minäkin voin.

Häpeän vastakohta on rakkaus. Impro on minulle tärkeää siksi, koska se on hauskaa, mutta myös siksi, että se kehittää rakkauden taitoja. Ilman kuuntelemista, hyväksymistä, heittäytymistä ja kaverin pelastamista ei yhteistyöstä tai esityksestä tule mitään. Improtreeneissä käytännössä harjaantuvat tietoisuus-, tunne- ja vuorovaikutustaidot. Siellä löydetään yhteistä rytmiä, otetaan ja annetaan tilaa sekä luotetaan siihen, että kaikesta selvitään yhdessä. Toisten kanssa yhdessä taiteillessa turvallisessa ja hyväksyvässä ilmapiirissä kehomieli oppii olemaan näkyvillä, sietämään katsetta ja epävarmuutta, pysymään kontaktissa toisiin sekä kokemaan iloa itsensä ilmaisemisesta.

Kursseillani on aina viisi sääntöä, joihin kaikkien on aluksi sitouduttava ennen kuin aloitetaan: vapaaehtoisuus, tasavertaisuus, ystävällisyys, vaitiolovelvollisuus ja tule sellaisena kuin olet. Lempilausahdukseni kuuluu

Pidä kanssaimproajiasi (ja itseäsi) neroina, suurina taiteilijoina ja kosmisena taikuutena.

Lue lisää:

Blogipostaukseni Improvisaatioteatterin psykologiset hyödyt ja soveltaminen

Kirja Katja Myllyviita - Häpeän hoito

Ohjaan Kaamos-improvisaatioteatterifestivaaleilla 24.1.2026 työpajan Häpeän voima, jossa tutkitaan häpeän kehollista järjestäytymistä ja harjoitellaan sen hyödyntämistä draamassa. Häpeä on käytetyimpiä ja mehukkaimpia tunteita varsinkin komediassa. Miten näyttelijä voi esityksessä tietoisesti korostaa, pidätellä ja vapauttaa häpeää ja muita tunteita, jotta niistä saa kaiken ilon irti?