Kolmas viikko: Ihmettelyä
Kolmannella viikolla huomasin pientä motivaation laskua. Tein harjoituksia joka päivä, mutta välillä ne meinasivat unohtua tai jäivät lyhyeksi. Siihen auttoi paljon, kun aloin lukemaan Jon Kabat-Zinnin Täyttä elämää. Se antoi aimo annoksen innostavaa lisämotivaatiota harjoitusten pitämiseen säännöllisinä ja pitkinä. Kokeilin myös harjoitusten tekemistä Headspace-appista ja mielenterveystalon TYYNI-ohjelmasta. Tavoitteenani onkin tutustua erilaisiin äänitteisiin ja huomasin niiden antavan aina jotain uusia näkökulmia.
Kävelymeditaatioissa huomioin vain kävelyä itsessään, hengitystäni tai laskin askeleitani aina kymmeneen. Tein niitä ulkona ja tämä viikko oli hyvin tuulinen Oulussa, mikä antoi kivan horjuttavan lisämausteen siihen. Huomasin kävelytahtini aina kiihtyvän ja lihasteni jännittyvän kun ajatukset olivat muissa asioissa. Heti kuin muistin kiinnittää huomion takaisin kävelemiseen, niin tahtini hidastui ja lihakset rentoutuivat. Tuulen riepotus tuntui virkistävältä kehossa, vaikka yleensä en ole ehkä osannut nauttia siitä. Muutenkin keho tuntuu nyt tutummalta, kuin omalta kodilta. Muistaisimpa rentouttaa sitä aina työpäivienkin aikana. Eihän siihen menisi kuin sekunti.
Istumameditaatioissa olen päässyt hyvin kiinni ihmettelevään sävyyn. Jonin kirjassa luki, että "voi nähdä paljon, jos vain katsoo". Olen kuvitellut omia sisäelimiäni ja mitä ne puuhaavat. En ole keksinyt, mikä hengittämisen tai sydämen sykkeen saa aikaan. En myöskään ymmärrä aistien muodostumista, vaikka olen neuropsykologian opinnoissa oppinut niiden perustat.
Olen ollut ihmeissäni ja se on aika hieno olotila. Aikuisena ei ehkä anna itselleen aikaa ihmetellä asioita syvemmin tai sitä ei viitsi paljoa tehdä kun se saattaa tuntua lapselliselta. Tulee mieleen mietelause: "Elämän voi elää niin, että pitää kaikkea ihmeellisenä tai ei pidä mitään ihmeellisenä". En ole sitä hirveästi aiemmin ajatellut, mutta nyt tuntuu että tulisi aika tylsä ja jumahtanut elämä, jos ei välillä pysähtyisi ihmettelemään asioita. Lapsethan tekevät sitä paljon. Missä kohtaa alamme luulla, että tiedämme jo kaiken, eikä maailma ole enää ihmeellinen? Mikä saa meidät olemaan kuuntelematta kehoamme, toisiamme ja maailmaa? Pitääkö täällä vain suorittaa menemään ja unohtaa siistit asiat?