Täyttä elämää -essee

Jon Kabat-Zinn: Täyttä elämää

Essee kirjan luvusta 1. Hyväksyvän tietoisen läsnäolon harjoittaminen: huomion keskittäminen

Kirjan ensimmäinen luku käsittelee hyväksyvän tietoisen läsnäolon harjoittamisen perustaa (hengittämistä, istuma-, keho- ja kävelymeditaatiota, joogaa ja arjen meditaatiota) ja auttaa pääsemään alkuun oman harjoittelemisen kanssa. Sen ensimmäisessä kappaleessa annetaan aimo annos innostavaa ja motivoivaa tietoa elämän ja meditaation perusasioista. Siitä tein paljon muistiinpanoja itselleni, sillä se tuntui asettavan suuret kehykset harjoittamiselle. Muut kappaleet kertoivat pienemmät käytännölliset yksityiskohdat.

Vaikka haen mindfulnessista rentoutumista, stressin ja aivosurinan vähenemistä, paremmin nukkumista ja muuta mukavaa, niin kirja antaa heti ymmärryksen siitä, että nämä asiat ovat saavutettavissa vain kovalla ja pitkäjänteisellä työllä. Tämä työ kuitenkin palkitaan, sillä se saa aikaan systeemin, joka vie pitkällä tähtäimellä vähemmän energiaa kuin automaattisesti ja tiedostamattomasti reagoiminen ulkomaailmaan ja sisäisiin kokemuksiin. Tarkoitus on saada sisäinen kasvu- ja paranemisprosessi liikkeelle ottamalla vastuu elämästä uudella tavalla ja kohtaamalla oma itsensä aidosti. Vertauskuva elämän "sääolosuhteiden" hyväksymisestä ja käsittelemisestä antaa oikean käsityksen siitä, mihin mindfulnessin avulla voi vaikuttaa ja mihin ei.

Luin kirjaa hiljalleen samaa matkaa kun aloitin oman 8 viikon ohjelman. Sen sisällöt tulivat käytännössä ilmi meditoidessa ja antoivat paljon ymmärrystä ja uteliaisuutta omaa harjoittelua kohtaan. Kyseessä tosiaan on tapa olla ja katsoa maailmaa ja itseä, ja sitä tapaa voi harjoittaa aina uudelleen milloin vain. Meillä on aina saatavilla oma keho, mieli ja hengitys. Olen alkanut rakastaa omaa kehoani, sen toimintoja ja aisteja uudella tavalla. Olen antanut itseni ihmetellä asioita lapsenomaisesti, ilman ennakkoluuloja, ohjenuoranani: "Voi nähdä paljon, jos vain katsoo". Olen miettinyt, haluanko käyttää elämäni kaikenlaisen turhan alituiseen miettimiseen, vai alkaa yhä enemmän syödä maistaen, katsoa nähden, kuunnella kuullen, koskettaa tuntien ja puhua sanoen sitä mitä haluan.

Luku antaa hyvät välineet ja motivaation omaan harjoittamiseen. Jon kertoo hyvin paljon esimerkkejä stressiklinikan asiakkaista, joiden elämä on mullistunut mindfulnessin myötä. Mietin onko näitä esimerkkejä vähän liikaakin, ja onko oikein kertoa niin yksipuolinen kuva vain heistä, joiden elämä on mullistunut. Luulenko omankin elämäni mullistuneen harjoittelun myötä vain siksi, että haluan uskoa niin? Toisaalta haittaako se, jos se kuitenkin toimii?

Kirjoitin kalenteriini kirjan tiivistyksen mindfulnessista: "Oppia lopettamaan tekeminen ja siirtyä "olemiseen", oppia ottamaan omaa aikaa, hidastamaan tahtia ja antamaan tilaa tyyneydelle ja itsensä hyväksymiselle, oppia näkemään mitä mielessä liikkuu hetkestä toiseen, tarkkailemaan ajatuksia ja päästämään niistä irti joutumatta niiden armoille ja vietäväksi, nähdä vanhat ongelmat uudessa valossa ja ymmärtää, että kaikki vaikuttaa kaikkeen." Ja olen lukenut tätä uudelleen ja uudelleen.

Mielenkiintoisinta oli kirjan ajatus siitä, miten tiedostamattomuus hallitsee kaikkea toimintaamme ja voi estää yhteyden omaan kehoomme ja sen viesteihin. Tämä voi selittää jopa fyysisiä ongelmia, joiden syntyyn ei löydy muuta vastausta. Pinnan alla on kokoajan ajatuksia ja tunteita, jotka voivat kuluttaa paljon energiaa ja estää kokemasta rauhaa, tyytyväisyyttä ja hiljaisuutta. Tätä minun "aivosurinani", kiireeni ja uniongelmani juurikin on. Mieli ei suostu hiljenemään. Kirja kertoo ainoaksi ratkaisuksi opetella kuuntelemaan ja rentouttamaan omaa kehoa ja tiedostamatonta, ja niin voi tehdä vain nykyhetkessä. Nykyhetki on ainoa hetki, jolloin voimme tietää tai tuntea mitään. Vain nykyhetkessä voimme havainnoida, oppia, toimia, muuttua ja parantua. Harjoittaminen onkin tarkoituksellista nykyhetkessä olemista. Tietoisuus, syvä ymmärrys ja terveys seuraavat kuin itsestään, jos olen avoin ja vastaanottavainen suuntaamaan huomioni tähän hetkeen. Ja avoin olen ollut.

Kappale kerrallansa paljastuu, miksi mikäkin eri harjoitusmuoto on niin vaikuttava ja jopa jollain tapaa kapinallinen. Hengitysmeditaatiossa kiinnitetään huomiota siihen, mitä eläminen ylipäätänsä on. Kehomeditaatiossa siirrytään oman kehon arvostelemisesta sen kokemiseen sellaisena kuin se on. Jooga sanana tarkoittaa yhdistämistä, se yhdistää kehon takaisin mieleen, aivan kuin se olisi joskus siitä irroitettu. Kävelymeditaatio vaihtaa mielen pois kuljettajan paikalta, jolloin keho lakkaa ottamasta kokoajan käskyjä mieleltä ja tekee sitä mitä se itse haluaa. Arjen mindfulnessin myötä huomaamme, että kaikki aika on omaa aikaamme. Kenen muunkaan?

Meditaatio tuntuu olevan mullistavaa siksi, että sen päämääränä on tulla omaksi itseksi. Meitä tai ainakaan minua ei ole opetettu löytämään olemisen tilaa ja olemaan siinä. Olen nyt kipuillut paljonkin sen kanssa, että miksi minä saan käyttää näin paljon aikaa tähän asiaan eli itseeni. Monet ovat kysyneet, miten minulta löytyy aikaa meditoimiseen joka ilta. Pelkäsin aluksi itsekin, miten tällainen rutiini voisi olla mahdollista ylläpitää. Olen tehnyt tätä vasta kuusi viikkoa ja ajan löytyminen sille ja myös muille itseä kiinnostaville asioille tuntuu kokoajan helpommalta ja itsestäänselvemmältä. Loppujen lopuksi on aika helppoa vaihtaa esim. kännykän tai telkkarin katsominen omaan itseen tutustumiseen. Se on paljon kiinnostavampaa, rauhoittavampaa ja antoisampaa! Ja luulenpa, että omasta harjoituksestani hyötyy minun lisäkseni myös kaikki ympärilläni olevat ihmiset.