Toinen viikko: Oivalluksia
Tajusin, että aloitin nämä harjoitukset "suorittamalla" ja yrittäen menestyä tekemällä juuri ohjeiden mukaan. Yritin istua 25 min täysin paikallaan ja keskittyä vain hengitykseen tai aisteihin. Mutta vain niihin keskittyminen ei ole se sisimmäinen tarkoitus tässä, vaan siinä ohessa tarkkailla mihin kaikkialle oma huomio menee ja tutkia mitä kaikkea siinä 25 min ajassa tapahtuu. Pääasia on pitää tutkiskeleva asenne sen ajan. Silloin siitä voi oppia jotain muutakin, kuin miltä hengittäminen ja aistit tuntuvat. Tähän on auttanut päiväkirjan pitäminen harjoituksista.
Tunnen sisälläni olevan kapinaa harjoituksia kohtaan, koska ne vievät energiaa. Niiden tekeminen on työtä. On helppoa antaa ajatusten ja tunteiden kuljeksia vapaasti. Työtä on tarkkailla niitä ja palauttaa huomio aina takaisin hengitykseen tai aisteihin. Välillä tulee väsynyt ja hävinnyt olo, kun yrittää uudestaan ja uudestaan palauttaa karanneita ajatuksia. Vähän kuin yrittäisi kesyttää hevosta (mitä en ole kylläkään ikinä tehnyt, vaan elokuvista vain nähnyt), eikä hevonen meinaa millään kesyyntyä vaan riehuu menemään.
Toisaalta hevoseni (eli tarkkaavuuteni?) on välillä saattanut olla jopa puolet harjoituksesta kesy (vain hengityksessä/aisteissa) ja sen lopunkin ajan olen oppinut siitä todella paljon uutta. Olen tutkinut mitä polkuja pitkin se lähtee lätkimään aina kun se ei ole luonani ja mitä tunteita se tuntee milläkin polulla. Eli olen oppinut todella paljon mieleni sisällöistä, juurtuneista (ja juurtumattomista) ajatusketjuista, tunteistani ja maailmasta.
Vähän kuin psykoterapiaan mennessä voi haaveilla siitä, että siellä käyminen itsessään parantaa sinut. Tosiasiassa siinä joutuu töihin, eikä sitä työtä tee niinkään terapeutti, vaan sinä itse. Ja mitä enemmän tekee työtä ja on avoin tutkimaan kaikenlaista, sitä enemmän siitä saa. Mitä siitä saa? Oivalluksia.
Olen esimerkiksi huomannut paremmin, mitä epämieluisia tunteita käy kylässäni monta kertaa päivässä, millä tavoin yritän aina taistella niitä vastaan tai leikkiä ettei niitä ole. Olen tutkinut, mikä niitä aiheuttaa ja mitä se tarkoittaisi, jos hyväksyisin ne sellaisina kuin ne ovat. Olen saanut oivalluksia siitä, miten epämieluisat tunteet syntyvät peloista, pelot syntyvät ehkäpä jostain elämäntapahtumista ja kuinka pelot pitävät ihmisiä ohjaksissaan niin kauan kun niitä ei aidosti kohtaa.
Kuullostaa aika kliseiseltä ja ehkäpä itsestäänselvältä tai sekavalta. Mutta tuntuu, että olen alkanut päässä kiinni tällaisiin kliseisiin nyt kokemuksen tasolla. Ja se on aika siistiä ja motivoi jatkamaan tätä työtä.